Me, the oddiest!

Jep, olen toooosi outo... Harvat ymmärtävät (paitsi vanhempani) millainen oikeasti olen. En ole ulkona päivittäin juokseva urheiluhullu, vaan sisällä, elektroniikan parissa viihtyvä tyttö. En ole lihava, vaan normaali. Minulla on silmälasit, minua haukutaan nörtiksi. En ole lellitty, vaan ostan kaiken omilla rahoillani. Pidän eritoten Pokémoneista ja dinosauruksista. Minua pidetään lapsellisena. Minun ei tee mieli viiltää itseäni, toisinkuin muiden. Puran pahan oloni omassa huoneessani, puren tyynyä ja huudan siihen. Kokeilin kerran hiukan viiltää, ihan huvin vuoksi. En painanut, hivelin vain ihoani, sillä se sattui. En saanut siitä mitään mielihyvää, joten jätin asian sikseen. Miksikö halusin kokeilla? Siksi, että ymmärtäisin kaveriani. Hän viiltelee itseään, minua ahdistaa. Itkin kerran koulussa, kotona tuhat kertaa. Sisälläni herää aina sama, vanha kysymys:


Pitääkö kukaan minusta oikeasti?

Sekoilen myös usein, eli nauran joka asialle, puhun mitä sattuu jne. Ymmärrätkö? Kaikki mulkoilevat minua, ja kaikki vaativat minua rauhoittumaan. Eikä kukaan  poikakaan pidä minusta, sillä en ole kaunis, hoikka ja minulla on silmälasit. Minusta ei ole mihinkään... Olisin onnellinen, jos...


...uskaltaisin kertoa ihastukselleni tunteistani.
...joku pitäisi minusta.
...joku ymmärtäisi minua...


Tuossa murto-osa. Lisään lisää, kun päähän poksahtaa!